Minua otti päähän seistä kentän laidalla tuijottamassa kun muut tekivät sitä, missä minä olen hyvä ja mitä minäkin tahtoisin tehdä. Yritin kyllä, mutta kipu oli liian valtava. Liian lamauttava. Tein harjoitteita mielessäni, yritin näyttää iloiselta. Kuitenkin mielessäni oli vain synkkyyttä ja itseinhoa. Minä olen liian hauras.

Keskustelin erään ystävän kanssa siitä, kuinka haluaisimme pois täältä; pois tästä nurkkakunnasta. Täällä piirit ovat niin pienet, että oikein ahdistaa. Kaikki on ollut kaikkien kanssa ja kaikki on jonkinlaisessa suhteessa kaikkiin ja suoraan sanottuna itseäni harmittaa, että olen itse joutunut tähän samaan piiriin. En kuitenkaan oikein tiedä mikä minun asemani on. Olen aktiivisesti sulkenut itseni pois monesta ja aion tehdä niin myös jatkossakin. Olen tehnyt päätöksiä ensi syksyn suhteen ja eräs suurimmista muutoksista tulee olemaan todennäköisesti se, että siirryn työskentelemään päätoimisesti. Aion myös jättää kaiken ainejärjestö-ja järjestötoiminnan ainakin määrittämättömäksi ajaksi. Minun on pakko tehdä niin; minun on pakko irroittautua tästä kaikesta. Tiedäntiedän, olen sanonut näin aikaisemminkin. Mutta nyt näen uudella tavalla pakon muutokseen. Ymmärrän sen, miksi tarvitsen muutosta.

Olen miettinyt paljon elämäni prioriteetteja nyt pakkolomalla ollessani. Ja koska fyysinen toimintani on tällä hetkellä rajoittunutta, olen todella joutunut käyttämään päätäni. Haluaisin jättää kaiken mitä elämässäni nyt on, taakseni. Muutamia asioita/ihmisiä lukuunottamatta. Haluaisin pois jonnekin uuteen. Haluaisin uuden alun. Alun, jossa minua ei tunnettaisi eikä minusta tehtäisi johtopäätöksiä ja havaintoja, jotka perustuvat omiin tyhmiin virhearviointeihin siitä, kenelle olen puhunut ja mitä. Olen kertonut itsestäni liikaa sellaisia asioita, joita kenenkään ei tulisi tietää. Ja kadun sitä lopun elämääni. Voin vain sulkea nämä ihmiset elämästäni ja antaa heidän unohtaa minut. Se on kaikille helpointa. Enkä usko, että he asiaan paljoa panee vastaan. Olisinpa vaan niin rohkea, että voisin sanoa asiat niin kuin ne ovat, kertoa syitä ja seurauksia. Mutta eivät hekään halua sanomaani kuulla, enkä minä ala sitä myöskään tuputtamaan.