Ihminen voi paeta tunteitaan ja ajatuksiaan erilaisiin asioihin: viinaan, huumeisiin, työhön, lääkkeisiin. Minusta tuntuu, että lääkkeet ovat vain keino tuttuttaa kaikki tunteeni. Keino turruttaa paha oloni. Ongelmana on vain se, että lääkkeet saavat minut uudenlaiseen tilaan, avuttomuuteen ja turtuneisuuteen josta ei ole poispääsyä. Se on eräänlainen vankila, josta ei ole pääsyä pois. Yritän paeta kaikesta, kun minun pitäisi tehdä juuri päinvastoin. Mennä syvälle itseeni. Niin syvälle, etten löydä enää ulos. Ilman tätä en voi löytää rauhaa minua vainoavista ajatuksista. Nämä hemmetin masennuslääkkeet ovat saaneet minut heikoksi. Kaikki ei tunnu enää niin saamarin mitättömältä, mutta samalla kuin mieli on hieman vapaampi, niin ruumis kahliutuu entistä enemmän. Olen jo muutaman päivän ollut tilassa, jossa minusta tuntuu, että olisin pienessä laivassa myrskyävällä merellä. Minua pyörryttää niin, etten pysty keskittymään mihinkään tarkkuutta vaativaan tehtävään, ja kun yritän tehdä niin, vatsaani alkaa kiertää ja minua alkaa oksettaa. En tiedä onko se sivuoire ja voiko olla mahdollista, että se tulee esille näin myöhään lääkkeen aloittamisen jälkeen. Tai no, mikä tahansa on mahdollista. Päässäni keinuu jokatapauksessa välipäivät. Verenpaineeni on ollut jo jonkin aikaa koholla. Ei paljoa, mutta sen verran, ettei se ole ihan normaali. Stressaan kaikesta, ja se näkyy.

Olen iloinen siitä, että joulu on ohi. Yhden päivän takia pistetään pystyyn kauhea rumba: ruokaa, lahjoja, sukulaisia. Joulun pitäisi olla rauhoittumisen aikaa. Sitä se tuskin on kenellekään. Ei ainakaan naisille, jotka joutuvat ruokkimaan ja paimentamaan puoli sukua. Olen kuunnellut työkaverieni tilityksiä joulun vietosta. Ja yksi asia, mikä heille kaikille oli yhteistä on se, että he ovat kaikki naisia ja kaikki heistä ovat joutuneet keittiöön jouluksi. Laatikkojen, kinkun, salaattien ja kaikenmaailman lisukkeiden pitää olla valmiina tiettynä hetkenä, samaan aikaan pitää paimentaa sukulaisia, pitää huolta että kaikilla on kaikki hyvän. Kaikki ovat joutuneet eräänlaiseen orjan osaan ihan vain, koska jouluna "kuuluu" tehdä niin. Minä en koskaan halua jouluna mitään erikoista. Ruoaksi haluan vain perunamuussia tai jotain muuta tavallista. Inhoan jouluruokia. Useimmiten olen vielä itse tehnyt omat ruokani, enkä jättänyt sitä kenenkään harteille. Näen jotenkin uudella tavalla erään potilaan elämäntavan, jossa joulua ei vietetä. Voin vain pohtia päässäni, että kuinka vaikeaa hänen on välttyä kaikelta jouluhässäkältä, välttyä millään tapaa tukemasta jouluksi kutsuttua konventiota. Se on yksi päiä kaikkien joukossa.

Tänään olen ollut poikkeuksellisen väsynyt. Pääsin töistä klo 13 ja kun pääsin kotiin lysähdin sänkyyn ja nukahdin. Heräsin joskus 8 aikaan ja nyt olen loppuillan vain nuokkunut. Osat ovat vaihtuneet ja nyt minä vihdoin nukun. kaikki vaan tuntuu niin oudolta. En tunne enää itseäni. Reaktioni asioihin ovat muuttuneet, nukun, en nauti opiskelusta niin kuin ennen. Kai tämä on vain vaihe. Vaihe matkalla jonkinlaiseen itseymmärrykseen.