Olen tehnyt päätöksen jota ehkä vielä kadun, mutta joka saattaa myös tulla tarpeseen. Olen päättänyt lopettaa terapian. En jaksa enää mukamasterapeuttisia kommentteja ja kysymyksiä, jotka toistuu kerta kerran jälkeen. En ole pitkään aikaan edennyt terapiassa lainkaan, sillä hän ei osaa johdattaa keskustelua minnekään. Tuo esille vain oivalluksia, jotka on oivallettu joskus aikaisemminkin. Tietyllä tapaa tämän päätöksen tekeminen on vapauttanut minut. Ehkä osaan itse ratkaista asioita, tuntea itseni ja tunteeni.

Olen seurannut töissä sijaiskollegoideni toimensaantia ja minulle on tullut itsellenikin halu hakea avointa toimea. Vaikken haluaisi vielä sitoutua paikkaan, johon en todellakaan halua loppuelämäkseni jäädä, niin kaipaan toimen tuomaa vapautta ja sitä varmuuttaa siitä että töitä on ensi viikollakin. Uuden osastonhoitajan myötä jatko ei enää ole niin varmaa. Ehkäpä tämä motivoisi minua päättämään opintoni. Pääsemään oikeasti eteenpäin elämässäni.

Henkinen tasapainoni on ollut suhteellisen hyvä viime kuukausina. Silloin tällöin tulee erilaiset tuntemukset läpi, mutta ne palaa taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tätä fyysistä puolta pitäisi nyt vähän harjoittaa. Olen aikalailla lusmuillut treenaamisen kanssa. Jotenkin se joukkuetoverien kanssa jaettu yhteishenki on kadonnut ja sitä samaa fiilistä ei enää ole. Kaikki vaan haluaa voittaa, kilpailla. Ehkä olen liian vanha joukkueurheiluun tai sit en vaan halua ottaa vastuuta ja sitä rasitetta, että kesän treeneihin ja peleihin pitäisi saada vapaita. Joka kesä se on tuskallinen ruljanssi. Ja kipa minun on pakko myöntää että olen jäänyt koukkuun nettipelaamiseen. En olisi uskonut. Peli napsahtaa päälle kun menen kotiin ja kiinni kun nukahdan. Vaikka pääasiassa se on idlailua ja vaikken oikeasti edes pelaa, niin peli vaan seisoo auki. On aina se pelaamisen mahdollisuus olemassa. Se, että pääsen pelamaan hauskojen tyyppien kanssa ja olemaan kerrankin hyvä jossakin.