Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissani puhunut paljon unettomuudestani ja siihen liittyvistä ongelmista. Nykyään unettomuus on vaiva, joka vaivaa vain ajoittain. Jos päällä on erityisen paljon stressiä tai joku iso asia pyörii mielessä, niin unen saanti hankaloituu. Mutta nykyään nukun lähes poikkeuksetta 5-8 tunnin yöunet. Tykkään tehdä yövuoroja ja jos saisin itse päättää, niin tekisin vain yötyötä. Mutta nyt pidempää yöputkea tehdessäni olen huomannut, että niistä selviäminen on vaikeutunut huomattavasti. Olen aamulla aivan rättipoikkiväsynyt ja saatan nukkua pitkälle iltapäivään. Eilenkin melkein myöhästyin töistä kun nukahdin 6 tunnin päikkäreille. Kaipa 3-vuoro työlläkin on siihen osansa, sillä työrytmi on mitä on. Mutta noh, ei pidä valittaa. Pääasia on että nukun.

Koska pidän valittamisesta, niin päätinpä purkautua työstäni. Ihan vain näin niin kuin verbalisoidakseni mikä mättää. Minua ärsyttää:

• Potilaat, jotka kuvitteelvat olevansa 5 tähden hotellissa ja kaikki tehdään silloin puolesta. He vaan makaavat sängyssä kuin kuolleet turskat ja odottavat kaiken palvelun sänkyyn ja vaipatkin housuihin
• Omaiset, jotka valittavat kun emme pysty tekemään ihmettä ja nostamaan 3 kuukautta täysin vuoteessa ollutta potilasta käveleväksi viikossa/potilas joutuu jonottamaan meillä jatkohoitopaikkaa joskus jopa vuodenkin päivät koska omaiset eivät ole hyväksyneet ehdotettuja paikkoja eikä suostu järjestämään yksityistäkään palveluasuntopaikkaa
• potilaat/omaiset jotka luulevat että hän/se oma omainen on osaston ainoa potilas ja kaiken pitää tapahtua nyt eikä heti. Pesulle mennään vaikka yöllä tai kesken ruoan jaon, kun niin vaaditaan.
• Osastonhoitaja joka hössöttää ihan joka asiasta. Tulee keskeyttämään raportin sanoakseen asiasta, josta on sanonut kaikille jo 10 kertaa toisessa yhteydessä. OH joka tulee potilashuoneeseen kesken pesujen kyselemään vuoronvaihdoista tms. OH, jonka mielestä kaikkien henkilökohtaiset asiat ovat myös hänen asioitaan
• kollegat, jotka lusmuavat ja odottavat että kyllä joku vastaa kelloon kun sen antaa tarpeeksi kauan soida. Kollegat, jotka lähtevät potilashuoneesta ja jättää roskat/vaihdetut aluset jne. roskikseen/lattialle/potilaan sängylle ja lähtevät pois huoneestä jättäen roskat/pyykit kuin P****n pellolle. Kollegat, jotka eivät tyhjää roska/pyykkipusseja vaan jättävät ne huuhteluhuoneeseen seuraavan tyhjennettäväksi. Kollegat, jotka tekee iltakierron jo klo 6, jottei sitten illalla tarvitse ja näinollen potilaat ovat läpimärkiä/wc:hen menossa heti ensimmäisellä yökierrolla
• osaston lääkäri, joka ei määrää tarpeeksi. esim kipulääkkeitä/rauhoittavia, koska potilas saattaa tulla tokkuraiseksi, mutta joka sen tarvitsee koska muuten ei pysty nukkumaan tai touhuaa ihan koko ajan. Osastonlääkäri joka lopettaa lääkkeitä mututuntumalla ja titrailee insuliiniannostuksia 1 sokeriarvon mukaan aiheuttaen tasapainotilas osaston ruokailumäärien puitteissa ja näinollen kun potilas menee kotiin, niin ollaan hypoglykemiassa.
• rikkinäiset/puuttuvat tarvikkeet, laitteet, välineet
• homeiset tilat ("ei se ole hometta vaan materiaalin normaalia kulumista ja värjäytymistä")
• kollegat jotka valittaa kiireestä samaan aikaan kun itse istuvat viilaamassa kynsiään ja lukemassa juorulehtiä
• kollegat jotka lähtevät porukalla tupakalle jättäen osaston sen yhden tupakoimattoman harteille ja jättävät kännykkänsäkin pöydälle
• kirjaamisohjelmat (effica), joka jumii koko ajan, johon tulee ihme päivityksiä jotka sekoittavat ihan kaiken

Noh, siinä on ne päällimmäiset. Mutta on se kummiskin sanottava: loppujenlopuksi tämä homma on ihan kivaa.

Bloggausloma pitkittyi aiottua pidemmäksi, mutta se oli sitäkin... noh... rentouttavampi. Melkeinpä tasan vuosi edellisestä postauksestani. Paljon on asiat muuttunut sitten viime postausten. En tiedä onko kaikki nyt niin hyvään suuntaan, mutta johonkin suuntaan kuitenkin.

Yleisesti ottaen elämä on samaa vanhaa tasapaksua olemista. Töitä (edelleen olen pitkäaikaisena sijaisena siinä samassa paikassa kun aina ennenkin), opiskelua (ne ei vaan etene) ja tylsää vapaa-aikaa (niin kun aina).

Aktiivisempi urheilu-ura alkaa olla ohitse pitkien omantunnonpistosten, kentällepaluu haikeuden ja polvileikkauksen siivittämänä. Motivaation pelaamisen suhteen on hieman kadoksissa, aikaa treenaukseen ei oikein löydy ja kaikki talkoo yms. muut oheishommat vaan ärsyttävät. Mutta onhan sitä jo muutama vuosi pelailtukin. Ja on sitä tajunnut, ettei kannata itseään liikaa teloa. Jaloillahan kumminkin töitäni teen, eli ei tuota polveakaan kannata ihan loppuun ajaa. Ja nyt se on leikkauksen jälkeen ihanassa kunnossa!

Työt jatkuu edelleen. Samalla osastolla, jossa olen jo pitkät ajat ollut. Olen tehnyt äitiysloman sijaisuutta nyt 4 kuukautta ja allekirjoitin juuri viime viikolla vuoden hoitovapaan ajan kestävän sijaisuuden. Pisin yhtäjaksoinen työsopimukseni ikinä. Työt menee aikalailla rutiinilla. Pientä päänvaivaa aiheuttaa työn rutinoituminen paperityöpainoitteiseksi. Kierretään lääkärin kanssa, täytetään lippusia ja lappusia, jaetaan lääkkeitä. Itse hoitotyö jää sitten vähemmälle. Pikkuhiljaa on alkanut sairaanhoitajan työ palata siihen vanhaan jaotteluun: sairaanhoitaja on lääkärihoitaja, lähihoitaja tekee ns. likaisen työn. Ja itse nimenomaan löydän työni ilon nimenomaan siitä, että pääsen aamulla kylvettämään ja jutustelemaan potilaiden kanssa jne. Mutta noh, kyse on aina siitä, miten itse otan oman vuoroni ja miten lähden asioita delegoimaan ja tekemään. Ja siitä kenen kanssa tiimissä töitä tehdään.

Toteutin viimein myös pitkäaikaisen haaveeni: ajoin ajokortin. Ei siinä nyt sinällään mitään jännittävää ole, mutta on se nykypäivänä kuitenkin sellainen investointi, ettei sitä ihan harkitsematta tehdä. Varsinkaan kun joka penni lähtee omasta taskusta. Kirjalliset ja inssi meni ekoilla yrityksillä lävitse. Nyt edessä onkin sitten auton hommaaminen ja ajovarmuuden saamisen. Pikkuhiljaapikkuhiljaa... Tosin haasteena on vielä oikeasti sen korttikortin saaminen. Ehdin juuri ennen Ajovarman lakkoa sen inssin läpäistä ja nyt kun ne lakkoilee, niin oman alueen konttori on suljettu enkä saa korttiani. Pitää ensi viikolla mennä poliisilaitokselta kyselemään jatkoaikaa väliaikaiselle ajoluvalleni.

Parisuhderintamalla on hieman hiljaisempaa. Ihan omasta valinnastani. Olen kyllästynyt kaikenlaiseen säätämiseen, joten olen nyt keskittynyt kaikkeen muuhun elämiseen. Ja olen siihen aivan täysin tyytyväinen tällä hetkellä. On tehnyt minulle hyvää olla itsekseni ja oikeasti tutustua itseeni. Olen kuitenkin tutustunut paljon uusiin ihmisin ja yrittänyt pitää sosiaalista elämääni jonkinlaisessa mallissa. Parisuhdeasioihin olen saanut aivan uudenlaisia näkökulmia, kun tutustuin erääseen yli 40-vuotiaaseen naiseen. Hän on pitkään avioliiton jälkeen eronnut miehestään ja ottanut askeleita oman seksuaalisuutensa löytämiseen. On ollut mielenkiinoista keskustella hänen kanssaan parisuhteesta ja yleensäkin elämästä.

Sisareni ovat nyt molemmat  perheellistyneet ja nuorempikin sisaruksistani on nyt uusperheen äiti. En olisi ikinä osannut häntä siihen rooliin kuvitella. Isomman siskoni lapset kasvavat ihan silmissä ja vanhin lähtee kohta jo kouluun. Jotenkin heidän kasvuaan seuratessa tajuaa kuinka itsekin vanhenee. En tiedä siitä kypsymisestä ja viisastumisesta, mutta enää ei kohdella minua töissäkään nuorena keltanokkana. Kohta alkaa se 30 maaginen raja lähestymään. Odotan sitä oikeastaan ihan mielenkiinnolla.

Elämä heittelee.

Oli mielenkiintoista käydä eilen lenkillä ja ajaa sitten yöksi töihin. Kaupungissa, jossa yleensä on elämää, oli täysin kuollut. Parkkipaikat ammottivat tyhjyyttään, vastaan ei kävellyt tuttua vanhaa rouvaa koiransa kanssa, tiellä ei ajanut autoja tööttäillen ja hurjastellen.  Mihin kaikki ovat kadonneet? Itselleni juhannus ei ole oikeastaan sen ihmeellisempi päivä kuin mikään muukaan. En jaksa säätää mökkeilemään, en viitsi rynniä kauppoihin ostamaan pihviä ja salaattia ja siideriä ja kaikkea sellaista mitä en välttämättä tarvitse ruokapöytääni. Yleensä juhannus on paripäiväinen jolloin voin vain olla yksikseni ja nauttia hiljaisuudesta.

Inspiroiduin ottamaan itselleni kissan. Ystävä joutui luopumaan pikkuisesta ja otin sen siipieni suojiin. On ollut hauska tutustua siihen. Kyllä eläimen kanssa eläminen on kuin parisuhteessa oleminen. Kompromisseja puolin ja toisin sekä rakkautta. Psyko sanoi terapiassa vielä ollessani ja kissan hankintaa pohtiessani, että kissaan projektioisin kaikki ne rakkaudettomuuden kokemukseni ja lopulta päätyisin luopumaan siitä koska yhdistäisin siihen kaikkia huonoja kokemuksia. Se tuntui tosi omituiselta kommentilta silloin ja sitä se on edelleen. Kissa on ja pysyy, on se oman kolonsa jo mun sydämeeni nakertanut.

Elämä on muutoin ollut suhteellisen tasaista. Pidin kunnon kesäloman, joka tuli todella tarpeeseen. Olen treenaillut ja käynyt peleissä. Olen tehnyt työtäni tunnollisesti ja vähän opintoihinikin perehtynyt. Parisuhde on vakiintunut tasaiseen uomaansa ja huomaan olevani oikeastaan aika tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni.

Minulla on viimeisen vuoden ajan ollut pakokeino tästä todellisuudesta. Omasta ahdistuksestani ja myös iloistanikin. Olen pelannut siää isoa pahaa wow:ia. Kyllä, olen nörtti ja ylpeä siitä! Tänään kuitenkin huomasin, että mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Olen tämän vuoden aikana tutustunut pelin kautta mahtaviin tyyppeihin, joiden kanssa on ollut hauska viettää lauantai-iltaa pelaillen ja ventissä jutellen. Siellä on puhuttu skeidaa ja parannettu maailmaa. Jaettu arkea sellaisena, kun se meille näyttäytyy. Nyt viimeisten päivien aikana killasta on muutamat vanhat pelaajat ilmoittanut jättävänsä pelin tai ainakin siirtyvänsä ennaltamäärittelemättömän pitkälle tauolle. Heidän mukanaan lähtee ne tutut äänet, jotka ovat jaksaneet minuakin ilahduttaa. Olen itse miettinyt samaa aina aika-ajoin, mutta kaikessa neuroottisuudessani tarvtsen tuon pakopaikan. Edes mahdollisuuden sen olemassaoloon.

Muistan joskus naureskelleeni kun koteihinsä eristäytyneet nörtit väittivät omaavansa laajoja sosiaalisia suhteita... netissä. Ei suhteeni nyt niin laajat ole, mutta minulle ne on muodotunut tärkeiksi.

Noh, nyt katsotaan vaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivoikkaasti ja yhteisiä hetkiä niiden ansaitsemalla lämmöllä vaalien!

Olen löytänyt itsestäni uuden, jollakin tapaa hämmentävän puolen. Tai pikemminkin uskalluksen, jota minulla ei koskaan ennen ole ollut. Ei tämän tyyppistä. Olen koko ikäni piiloutunut muurien taakse, sulkenut maailmalta sen, mikä tekee minusta minut. Olen piiloutunut kohteliaisuuden, asiallisuuden ja rauhallisuuden verhon taakse, ja tuota verhoa on ollut todella vaikea raottaa.  En oikeastaan ole edes varma, mitä olen yrittänyt peitellä. En usko että se on täysin ahdistuneisuutta eikä oman itseni peittelemisen aiheuttamaan psyykkistä pahoinvointia. Olen aina tuntenut, että minussa on paljon asioita joita haluaisin tuoda esille, mutta johon en ole vain yksinkertaisesti kyennyt. En ole pystynyt vapauttamaan itseni.

Yksi esimerkki tästä uskallukesta on niinkin pieni asia kuin tanssiminen. Se ei kuulosta isolta asialta, mutta sitä se on minulle. Olen viettänyt teinipäivinäni aikaa yökerhoissa ja bileissä ja aina olen aktiivisesti kieltäytynyt tanssimisesta. En osaa tanssia, minulla ei ole minkäänlaista rytmitajua ja olen jotenkin kokenut että tanssilattialla hytkyminen näyttää pikemminkin typerältä. Kuvittelin itseni hyppelehtimään ja heilumaan kuin mikäkin kohtauksen saanut ja turvauduin entistä voimakkaammin omaan turvalliseen asiallisuuteeni. Olin mukana, nauroin, pidin hauskaa omalla tavallani. Mutta eilen rikoin tuon kaavan ja tanssin (hitaita olen kyllä tanssinut sitä on turha kieltämään). Tanssin kaikkien niiden ysäriteinidiskohittien tahdissa ja hemmetti soikoon MINÄ NAUTIN SIITÄ! Varmastikin alkoholilla oli hieman osuutta asiaan ja aikaisemmin illalla läpikäydyllä kovalla treenillä. En oikein osaa kohdistaa ajatuksiani siihen, mikä eilen oli erilaista. Seura oli hyvää, pieni nousuhumala (vain muutama siideri, joka kuitenkin minunlaisellani kokemattomalla alkoholinkuluttajalla on suhteellisen suuri määrä) ja into päästä vapaalle aiheutti jonkinlaisen euforisen tilan, jossa oli niin hyvä olla. Ymmärsin millaista mahtaa tuntua narkkarilta piikin jälkeen, juoposta sen ensimmäisen drinkin jälkeen. Siihen tunteeseen haluaisin jäädä koukkuun.

Minulla on edelleen hyvin kaksinainen suhtautuminen alkoholiin. Tai pikemminkin omaan alkoholin käyttööni. Juon hyvin pieniä määriä, josta tulen nousuhumalaan. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan sen rajan, jossa juomisen lopetan. Se on se tunne kun alan tuntea huimasita ja kun huomaan, että suoraan käveleminen ei onnistu ilman pinnistystä. Siitä rajasta en jousta. Takaraivossani jyskyttää aina kuitenkin pelko siitä, että  jossain vaiheessa alan kokea alkoholin täyttävän itsessäni jotakin. Antavan liian hyvän tunteen ja samalla ensimmäisen askeleen kohti riippuvuutta. Pelkään mahdollisuutta alkoholismiin (vaikken täysin usko altistumisteoriaan). En halua joutua samaan jamaan kuin isäni.

Eilinen ilta oli kuitenkin sellainen kokemus minulle joka antoi rohkeutta ja itsevarmuutta ennenkokemattomalla tavalla. Ja se on tunne, jota en ole kokenut hyvin pitkään aikaan. En tiedä oliko terapialla siihen oma osuutensa, tai terapian päättymisellä. Mutta ainakin katumuksen tunne terapian lopettamisesta lieventyi.