Elämääni ohjaavat voimat tuntuvat olevan kadoksissa. Ne joilla ennen oli niin paljon mekitystä, ovat kadonneet ja tilalle on tullut uusia, voimakkaita ohjaavia tekijöitä. En haluaisi niistä sitä suurinta. En halua, sillä tiedän että se ei ohjaa minua sinne minne haluaisin, se ei anna minua johdattaa itsensä luokse sillä tavalla kuin toivoisin. Minun pitäisi opetella kontrolloimaan tunteitani paremmin, mutta se tuntuu niin kauhean vaikealta. Juuri kun olen alkanut oikeasti tuntemaan muutakin kuin vihaa ja tuskaa ja negatiivisuuta ja masennusta, niin minun pitäisi kontrolloida paremmin tunteita joka ovat kauniita ja hyviä ja helliä. En haluaisi, mutta minun on pakko. Minun on pakko suojella itseäni.

Eilinen peli meni omalta osaltani melko tasaisesti. En erityisesti mokannut, mutten myöskään saanut suurenmoisia onnistumisen kokemuksia. Peli voitettiin ja mitalisija on varmistettu. Nyt kyse on vaan siitä, kuinka paljon haluamme mitalin väri kirkastuvan. Tämän viikon panostan täysin treenaamiseen, kuuntelen katson ja opin. En halua olla se, joka erottaa joukkueemme mitalista ja voitosta. Tämän jälkeen alkaakin pohdinta siitä, että jatkanko pelaamista enää jatkossa. Jos lajimuutokset menee lävitse niin kuin ennakoitu, niin voi olla etten jatka. Millä täytän jälkeen jäävän tyhjiön sen jälkeen?

Minusta tuntuu, että olen saanut ympärilläni olevat ihmiset suuttumaan minulle tai ärsyyntymään minuun. Äitini ei ole ottanut minuun yhteyttä ja sisarenikin tuntuu minut unohtaneen. Mutta en kerjää heiltä huomiota, tulkoon se heidän puoleltaan. Minä olen yrittänyt ylläpitää yhteyttä, ja jos se ei riitä niin silloin minun on varmaan parempi ilman. Olen paljon miettinyt aikaa, jolloin saattoi kulua viikkojakin etten puhunut kenellekään.Vaikka asuin kotona, niin en puhunut äidilleni, en sisarusilleni, en kenellekään. Nyt minulla on sanoja, mutta tuntuu ettei kukaan halua niitä kuulla. Ei ainakaan niitä sanoja, joita haluaisin sanoa. Minulla on vaan niin voimakas kokemus siitä että kukaan ei halua minua lähelleen.