Minulla on aivan mieettömän voimakas tunne siitä, että minua ängetään nurkkaan. Tuntuu, että tila ympärilläni kaventuu aivan liian nopeasti ja se pinta-ala, jota vielä äsken hallitsin pienenee niin, ettei minulla enää kohta ole tilaa edes kääntyä. Tuntuu, että hengitysilmakin katoaa ympäriltäni. Vaikka tiedän, että kaikki tarkoittaa hyvää, niin silti kaikki soitteleminen ja ihmisten tapaaminen (ihan kaikkien) tuntuu enemmänkin painostavalta ja ahdistavalta kuin miellyttävältä. Minun tekisi mieli vain huutaa ja siten vaatia takaisin menettämäni tila.

Minua inhottaa, että ajattelen, että H:n lähtö voi olla ihan hyvä asia. Tiedän, että minulle tulee valtava ikävä ja sitten joskus kadun sitä, että ajattelen näin. Mutta yksin oleminen ja oman tilan saavuttaminen taitaa olla tällä hetkellä tärkeintä. Pystyn hallitsemaan ympäristöäni, kun joku ei ole fyysisesti valtaamassa tilaa ja vaatimassa huomiota (tosin ei H:n sitä tarvitse vaatia). Minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa ahdistuneisuudestani ja siitä, että työnnän muita ympäriltäni. Tarvitsen vain vähän tilaa hengähtää...

Olen tehnyt fyysisestä ympäristöstäni hieman avaramman. Vaihdoin järjestystä ja vain muutamien isojen huonekalujen siirtäminen paikasta toiseen saa asuntoni näyttämään paljon avarammalta ja suuremmalta. Ja mikä tärkeintä: valoisammalta.

Naapurista kuuluu mielettömän hyvää musiikkia. En ole varma mitä se on, mutta kallistun kovasti semmareihin. Semmarit on aivan saamarin hyviä ja päätin, että huomenna aion ostaa itselleni joululahjaksi heidän levyn!

Nytsoi: Siouxsie and the banshees: Christine