Mulla on tosi huono fiilis tällä hetkellä. Minua ärsyttää tämä vapina, joka tuntuu vain pahenevan entisestään. ja hermostuminen vain lisää sitä. Menin illalla treeneihin, enkä pystynyt saamaan käden vapinaa loppumaan. Jouduin istumaan loppujen lopuksi treenit kentän laidalla. Kyllä mulla on flunssaakin, joten ehkä oli vain hyvä levätä hieman. Toivon vain, että tämä vapina olisi ohi ennen maanantaita. Silloin nimittäin alkaa taas työt. Hain tänään työvuorolistan ja kolmen viikon listassa oli 3 peräkkäistä yövuoroa. Vaikka valvoskelenkin muutamia öitä peräkkäin, niin on eri asia olla töissä ja valvoa (huolehtia muista ihmisistä ja olla oikeasti skarppina) kuin olla kotona ja maata sängyllä/katsoa telkkaa/surffailla netissä. Pelkään, että tuo kolmen yön putki vie totaalisesti voimat. Varsinkin kuin tiedän, että nukun välipäivinä huonosti enkä ainakaan uskalla ottaa unilääkettä aamulla yövuorojen välissä...

On mullakin ongelmat!

Jostakin syystä ahdistustaso on taas noussut sellaiselle tasolle, että minun tekisi mieli purkaa painetta hakkaamalla nyrkkiä seinään tai jotain vastaavaa. Ärsyynnyn niin kauhean helposti ja pinnani palaa vielä herkemmin. Minua ahdistaa ainejärjestöhommat (harkitse edelleenkin vakavasti kaikesta vetäytymistä) ja tekemättömät tehtävät. Minua ärsyttää kaikki se vastuu minkä olen kasannut (ja mikä on kasattu) harteilleni. Voi kun kukaan ei koskaan odottaisi minulta mitään, niin kenenkään ei tarvitsisi pettyä tai pahoittaa mieltään, eikä minun tarvitsisi tehdä niin helvetisti töitä yrittääkseni pitää siloista/puhtoista/asiallista/kivaa suojaa pystyssä (tosin ne jotka mut tuntee, niin ei varmaan kuvaile suojamuuriani noilla adjektiiveilla. Ehkä pikemminkin sanoilla ärsyttävä, sulkeutunut, asiallinen (ainoa sana, jolla melkein kaikki mua kuvaa). Olisi ihana joskus saada ulospäin näytettyä se minä, jollainen oikeasti olen. Uskokaa tai älkää, minäkin olen iloinen ja hauska ja ystävällinen ja välittävä ja herkkä ihminen. En vain osaa näyttää sitä,