Tämä päivä on ollut mitä eriskummallisin. Olen kohdannut tunteita laidasta laitaan: pelkoa, vihaa, ahdistusta, iloa, rakkautta, tasapainoisuutta.Olen tehnyt paljon, olen saanut vihdoin jotain aikaan. Vaikkakaan siitä ei ole mitään näytettävää.

Sain opinnäytetyöprosessin etenemään niin, että päätin tehdä työn valmiiksi ensi viikon loppuun mennessä. Silloin työni on siinä asussa tiivistelmineen ja muine lippusine ja lappusineen valmiina palautettavaksi ohjaajilleni. Tämän jälkeen teen vain maturiteetin ja olen vihdoin valmis. Koin jopa pienoisen inspiraation hetken tänään. Yritän pysyä päätöksessäni! Yksi kupru tuli matkalla valmistumiseen: minulta puuttuu kurssisuoritus. Tentin erään anatomian kurssin jo yli vuosi sitten enkä hoksannut sen tarkemmin kysellä/katsella tulosten/kurssisuorituksen perään. Nyt joudun selvittämään asiaa opettajan kanssa. Joko hän löytää vanhat suorituslistansa tai joudun tenttimään uudelleen. Ilmoittauduin jo uusintatenttiin varmuuden vuoksi. Sain valmiiksi myös monia asioita, joita minun on pitänyt tehdä, mutten ole ehtinyt/muistanut/jaksanut. Palautin entisen puheenjohtamani opiskelijayhdistyksen toimiston ja postilaatikon avaimet, palautin pari kirjaa kirjastoon, pudotin tenttikuoren laatikkoon jajaja....

Tämän päivän eräs mainittava asia on se, että pidin (kohta)entisessä oppilaitoksessani setan koulutusta. Tai lähinnä vain peesasin sitä oikeaa kouluttajaa. Oli todella erikoinen kokemus olla isohkon hetero (anteeksi mahdollisesti väärä olettamukseni) ryhmän edessä ja kertoa omasta seksuaalisesta/sukupuolisesta itsemäärittelystäni sekä kaapista ulostulokertomusta. Olin taas avannut kaapin ovia hieman enemmän. En törmännyt siellä mihinkään avoimeen vihamielisyyteen ja pelko, jota koko eilisillan ja tämän aamun koin oli pitkälti turhaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että olisin voinut sanoa enemmänkin homoseksuaalisuudesta työelämässä, mutta olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Minusta kuitenkin tuntuu, että minun kouluttajan ura on lyhyt, enkä varmaan uskalla tehdä sitä yksin. Tunsin itsestäni jonkinlaista ylpeyttä, että kaiken tämän jälkeen uskalla sanoa: olen lesbo avoimesti. Eräänlainen mittapaalu tämäkin... Haluaisin joskus osata puhua ihmisille rohkeasti ja olematta jatkuvasti ajattelematta, että mitähän nyt unohdin sanoa. Tunsin suurta alemmuutta, kun kuuntelin kouluttajan puhetta. Se tuntui tulevan niin luontevasti ja asiat mitä hän sanoi oli loogisessa järjestyksessä ja yleensäottaen fiksuja. Minä vaan lauon kaikkea enemmän ja vähemmän asiaan liittyvää ja ruodin tyhmistä sanoista itseäni. Moni on kyllä sanonut, että epävarmuuteni esiintyjänä ja puheeni kakeltelevaisuus ei välity kuuntelijoille. Mene ja tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että minusta ei koskan tulee niin "sosiaalista" ihmistä, että nauttisin puhumisesta. Kenellekään. Haudon asiat päässäni, ja joskus jopa kirjoitan niitä jonnekin, mutta harvoin mahdolliset fiksut ajatukseni pääsevät tulemaan lausutuiksi.

Illalla olin katselemassa ainejärjestöporukan kanssa mahtavaa elokuvaa. Unohdin epähuomiossani sen nimen, mutta hyvä se kuitenkin oli. Se oli pitkästä aikaa taas hauskaa. Varsinkin niin isolla, ja suht tutulla porukalla.

Tämän jälkeen sain kutsun mennä parin pelikaverin kanssa istumaan iltaa. Ja minä (väsymyksen tunne sillä hetkellä hetkellisesti kadonneena) menin. Istuimme paikallisessa juottolassa ja juttelimme niitä näitä ja pelailimme lautapelejä. Ja minulla oli oikeasti pitkästä aikaa hauskaa. En edes muista milloin olisin nauranut niin paljon. On jotenkin mukava tutustua pelikavereihin näin treenien/pelien ulkopuolellakin. He ovat aivan erilaisia pelikentällä kuin sen ulkopuolella. Minulla on ikävä viime syksyisiä ja keväisiä iltoja baarissa. Iltoja jolloin puhelimme vaan kaikkea ja pidimme hauskaa. En tiedä miksi ne ovat jääneet. Tai sitten olen jotenkin vaan jättäytynyt menemättä. Tai sitten (mikä todennäköisimmin) en vain ole saanut kutsua. Kaikilla on nykyään vain hirveä kiire tehdä asioita; opiskella, tehdä töitä, laiskotella... Tämä on sääli, sillä kiire lisää stressiä ja stressi tekee ihmisistä väsyneempiä ja epäsosiaalisempia. Onhan tämä toki ymmärrettävää. Kaikki ei voi olla niin kuin ennen. Jos luoja soisi, niin muuttaisin muutaman asian, jonka olen tehnyt silmänräpäyksessä tekemättömäksi. Mutta kun en voi. Nyt vaan kannan niiden tekojen seuraukset.

Nyt kokeilemaan, josko ei tulisi taas yhtä valvottua yötä...