Aamun terapiaistunto oli niin kovin vaikea. Puhuin asioista joiden ahdistuksenaiheutuskynnys on kovin matala ja sain sanottua sellaisen asian, josta en ole koskaan puhunut kenellekään. Vääntelin käsiäni pitääkseni ahdistuksen aisoissa ja kyyneleet piilossa. Väänsin sormeani ehkä hieman liikaakin, sillä nyt kesällä murtunut sormeni on kovin kiepä ja turvonnut. Koko päivä on mennyt oikeastaan yksinäisyydessä ja ahdistuneisuudessa. Tuntui niin kovin pahalta... ja tuntuu vieläkin.

Purin taas liian ahdistukseni treenaamiseen. Vaikka tiedän, että sairaana ei saisi treenata ja tämä päivä oli ensimmäinen kuumeeton päivä, niin minun oli pakko tehdä jotain. Jotain joka saa ajatukseni muualle. Kipuun. Huomaan, etten ole tarpeeksi ollut treeneissä, sillä kehoni kaikki lihakset ovat vatsahapoilla. Tuntui niin ihanalta rääkätä itseäni. mikä tahansa tunne on parempi kuin se ahdistus, jota olen koko päivän tuntenut.

Minua inhotti terapeuttini vastaus sanomiini asioihin. Tai oikeastaan hänen sanomattomuutensa. Hän ei selkeästikään ymmärtänyt kuinka vaikealta ne kaikki minusta tuntui ja hänestä selkeästi huokui sääli. Tunne, jota inhoan niin syvästi. En tiedä... Melkein romahdin siellä ja minua niin hävetti heikkouteni. Minusta tuntuu vieläkin niin pelottavalta laskea suojamuuriani. Vaikka olenkin joillekin kertonut aivan liikaa itsestäni ja menneisyydestäni, niin he ovat olleet edes jollakin tapaa läheisen oloisia. On niin vaikea puhua ventovieraalle. Vaikkakin tiedän, että hän on terapeuttini. Kaipa minun pitäisi antaa aikaa... Terapeuttinikin sanoi, että jotkut eivät saa koskaan puhuttua kaikkein olennaisimpia asioita. Ja joillakin se vie vuosia...

Minua väsyttää niin kovasti. Odotan mielenkiinnolla viikonlopun leiriä. Meillä on useammat treenit ja alamme sovittaa uusia pelejä pelikirjaan. Odotan innolla, että pääsen kunnon toimintaan! Kaipaan sitä kipua ja tuskaa. Haluan tuntea!