Olen ollut viime päivät taas kerran aivan hakoteillä. Odotin niin kovasti viikonlopun peliä, ja vaikka koin siinä henkilökohtaisia onnistumisen tunteita ja olin niin ylpeä joukkueestamme kokonaisuudessaa, niin kaikkea tätä pientä ilon pilkahdusta varjostaa tämä saamarin niskavamma. Käsi on taas hermopinteessä, mutta tällä kertaa puuttuu onnekseni kipu. Käsi vain roikkuu puutuneena ja osin tunnottomana. Nyt saan aikaa miettiä ja pysähtyä hetkeksi ilman, että minun tarvitsee miettiä kiirettä ja tekemättömiä töitä. Se tekee minulle hyvää ja olen siihen niin kypsä tällä hetkellä.

Olen viimeisten päivien aikana tajunnut kuinka ihania ja arvokkaita ihmisiä ympärilläni on. Vaikka tunnenkin, että välilläni heihin on etäisyyttä aivan liikaa, niin olen saanut huomata että suurissa määrin tämä etäisyys on omassa päässäni. Ja vaikka yhteydenpito on ajoittaista, niin siitä huolimatta he ovat läsnä silloinkin kun heitä vähiten odottaisi. Olen siitä niin valtavan kiitollinen! Voin vain hämmästellä sitä, kuinka onnekas olen ollut kun olen törmännyt näin ihaniin ihmisiin. Kai minä jotakin olen tehnyt oikein...

Olen päässyt masennukseni kanssa jonkinlaiselle uudelle tasolle, jossa hyväksyn oman pahan oloni. Ainakin jossain määrin. Vaikka oloni on kokonaisuudessaan aivan yhtä huono kuin viimeisessäkin postauksessa, niin olen tajunnut, että elämä kannattelee (lainaan tätä Shekhinan termistöä... hän osaa ilmaista asiat niin järkevästi...) Shekhinan kanssa keskusteleminen saa minut muutenkin aina jotenkin iloiseksi. En tiedä johtuuko se siitä, että välillämme on jonkinlainen osin tiedostettu, valtaosin tiedostamaton yhteyden ja samankaltaisuuden kokemus. Hän olemuksellaan rauhoittaa minun rauhatonta mieltäni ja saa minut ajattelemaan sellaisia asioita joita silloin joskus mietin ja joita mietiskellessäni koin olevani onnellinen. Hän on omalla uskollaan ja toiminnallaan saanut minutkin miettimään omia henkisiä voimavarojani ja lähtökohtiani. Hän on tuonut filosofian ja uskonnon (enkä tarkoita tällä mitään tiettyä ukontoa) jälleen elämääni.Olen paljon miettinyt juuri oman elämäni arvostuksia ja arvopohjaa ja sitä, mitkä ovat niitä asioita joiden pohjalle minun elämäni rakentuu...  Olen alkanut jälleen miettiä uudelta pohjalta sitä, mistä minä tulen, missä minä olen ja minne olen menossa. Nyt on hyvä aika pohtia sitä mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että elän tässä hetkessä, tässä tilanteessa. ja mikä tärkeämpää, miettiä sitä mitä minun pitäisi tehdä, ett voisin edetä eteenpäin tasapainossa itseni kanssa. Itseäni arvostaen ja kunnioittaen ja rakastaen niin paljon, että voin antaa jonkun toisenkin minua rakastaa. Se on vaikeaa, mutta tiedän sen olevan välttämätöntä. En vaan haluaisi olla tässä risteyksessä sen vuoksi, että minun on pakko, vaan siksi että olen valinnut sen, että nyt on minun aikani saapua tähän risteykseen.

Huomenna aion pysähtyä niiden asioiden edessä, joita minun on pitänyt tehdä ja joka virkistää mieltäni aina. Aion pitää huolta kasveistani. Olen haalinut viherkasveja asuntooni suoraan sanoen hieman liikaakin ja nyt sain S:nkin kasveja hoivaani... Aion huomenna vaihtaa kaikille uudet mullat, vaihtaa isompiin ruukkuihin (ne jotka ovat sen tarpeessa), viedä ne suihkuun puhdistautumaan ja antaa niille kaikille ravinnepuikot. Aion helliä kasvejani, sillä ne ovat piristäneet minua ja ne ansaitsevat kaiken hellyyden minkä vaan kykenen itsestäni antamaan.

Voi kun jaksaisin tukea itseäni tässä herkässä tasapainon tilassani.