Olen edelleenkin hämmentynyt. En oikein tiedä miten reagoida erääseen asiaan, joten reagoin niin kuin aina reagoin: en mitenkään. Olen yrittänyt peittää kaikki tunteeni ja ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Milloinkaan. Mutta joskus tulee vastaan aika, jolloin minun on pakko tehdä itselleni omat tuntemukseni selviksi. Ja ehkä pahinta minulle on myöntää se, että tunsin pitkästä aikaa oloni hyväksi. Siis oikeasti hyväksi! Voi, nyt tarvitsisin puolueettoman juttukaverin, jolle purkaa näitä asioita. Psyko se ei ole.

Eilinen päivä oli kaikessa katastrofaalisuudessaan kuitenkin mukava. Äitienpäiväsuunnitelmat menivät mönkään, koska äitini joutui olemaan liian pitkään töissä ja treenejä oli siirretty tuntikausia eteenpäin (jotta illan peli ei menisi sivu suun, ja joka ainakin minun osalta lopulta menikin...) En uskaltanut vielä treenata vaikka mieli tekikin. Se päätös oli hyvä, sillä niskani kipeytyi ihan vain treeneissä seisomisen aikana niin, etten pystynyt kääntämään päätäni vasemmalle juuri lainkaan. Joudun myös harkitsemaan tämänkin päivän osallistumista. Mutta sirdalud onkin paras ystäväni! ;) No ei vaan... en tee kontaktiharjoituksia lainkaan.

Treenien jälkeen (taisin saada auringossa seisomisesta jopa pienenpienet rusketusrajat. Sävyero on tosin niin minimaalinen, ettei sitä meinaa lainkaan huomata) menimme sovitusti joukkuekaverin luokse peliä katsomaan ja sinne minä sitten myös (muutaman unettoman yön seurauksena) nukahdin jo ensimmäisen erän aikana. Ja sinne myös jäin nukkumaan. Oli outoa herätä vieraasta paikasta. Ja mikä omituisempaa minulta: minä nukuin vieraassa paikassa! Yleensä en saa unta kuin omassa turvallisessa vuoteessani. Voisin vaikka tottua siihen, että herään kun joku tulee tarjoamaan aamukahvikupillista ja ruokaa. Sääli vaan, etten harrasta aamupaloja.Mutta on ihana nähdä heti herätessään hymyilevät kasvot. Sellaiset jotka välittävät huolimatta kaikesta.

Miten minusta tuntuu, että osaan sekoittaa elämäni niin kovin tehokkaasti. Kun olen vakaasti jotain päättänyt, niin aina tulee houkutus rikkoa tuo päätös. Niin voimakas houkutus, että jos vaan mahdollista niin unohdan päätökseni. Olen viime aikoina miettinyt paljon erästä edesmennyttä suhdetta. Tai no, ei sitä kyllä edes suhteeksi voinut sanoa; pikemminkin kohtaamista. Sellaista kohtaamista, johon olin liittänyt kaiken epävarmuuteni, ihastukseni, pelkoni, nautintoni, kaipuuni. Tähän ihmiseen projisoin asioita, joita minun ei olisi koskaan pitänyt projisoida. Kadun sitä näin jälkikäteen valtavasti.  Mutta kohtaaminen jäi vain kohtaamiseksi; lopulta  tunsin vain tyhjyyttä ja ankeutta. Pakko sanoa, että hän oli ihkaensimmäinen ihminen, johon oikeasti olin ihastunut. Yleensä olen harkinnut kaiken, kiinnostunut toisesta; mutta en ole ollut ihastunut. En sen oikeassa merkityksessä. Ja tätä samaa rataa olen jatkanut tähänkin asti melko tehokkaasti. Mutta se pointti, mikä tämän asian mainitsemisella täällä on, on se että minulla on ikävä tätä ihastumisen kokemusta.  Vaikkakaan en haluaisi sen tapahtuvan (elämäni on muutenkin niin sekaisin enkä halua suhdetta/säätöä tms. tässä vaiheessa, sillä nyt minun on keskityttävä itseeni ja oman vointini parantamiseen). Tapasin tuon aikaisemmin mainitsemani ihmisen joku aika sitten ja se herätti ajatuksen uudelleen elämään ajatuksiini.  Olen aika varma, että H lukee tämän tekstin ja siitä syystä tahdon pyytää Sinulta anteeksi kaikkea! Tiedän, ettei minun pitäisi kirjoittaa näitä sanoja; ei tänne. Mutten osaa sanoa niitä ääneenkään. Kuten  minulle on aina teroitettu: minun ei pitäisi tuntea näin! 

Olen kääntämässä elämässäni uutta, puhdasta sivua. Sivua, johon ei enää samalla tavalla kuulu H, ei vanhat, tutut asiat eivätkä tunteet. Minun on pakko tehdä niin. Tunnen sen itsessäni. Ja vaikka se sattuu minuun ja se sattuu myös muihin, niin en voi olla kuuntelematta itseäni. Minun on ensimmäistä kertaa elämässäni kuunneltava itseäni ja tehtävä asiat sen mukaisesti. En voi valehdella enää; en itselleni enkä muille!