Olen edelleenkin hämmentynyt. En oikein tiedä miten reagoida erääseen
asiaan, joten reagoin niin kuin aina reagoin: en mitenkään. Olen
yrittänyt peittää kaikki tunteeni ja ollut kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan. Milloinkaan. Mutta joskus tulee vastaan aika, jolloin
minun on pakko tehdä itselleni omat tuntemukseni selviksi. Ja ehkä
pahinta minulle on myöntää se, että tunsin pitkästä aikaa oloni
hyväksi. Siis oikeasti hyväksi! Voi, nyt tarvitsisin puolueettoman
juttukaverin, jolle purkaa näitä asioita. Psyko se ei ole.
Eilinen
päivä oli kaikessa katastrofaalisuudessaan kuitenkin mukava.
Äitienpäiväsuunnitelmat menivät mönkään, koska äitini joutui olemaan
liian pitkään töissä ja treenejä oli siirretty tuntikausia eteenpäin
(jotta illan peli ei menisi sivu suun, ja joka ainakin minun osalta
lopulta menikin...) En uskaltanut vielä treenata vaikka mieli tekikin.
Se päätös oli hyvä, sillä niskani kipeytyi ihan vain treeneissä
seisomisen aikana niin, etten pystynyt kääntämään päätäni vasemmalle
juuri lainkaan. Joudun myös harkitsemaan tämänkin päivän
osallistumista. Mutta sirdalud onkin paras ystäväni! ;) No ei vaan...
en tee kontaktiharjoituksia lainkaan.
Treenien jälkeen (taisin
saada auringossa seisomisesta jopa pienenpienet rusketusrajat. Sävyero
on tosin niin minimaalinen, ettei sitä meinaa lainkaan huomata) menimme
sovitusti joukkuekaverin luokse peliä katsomaan ja sinne minä sitten
myös (muutaman unettoman yön seurauksena) nukahdin jo ensimmäisen erän
aikana. Ja sinne myös jäin nukkumaan. Oli outoa herätä vieraasta
paikasta. Ja mikä omituisempaa minulta: minä nukuin vieraassa paikassa!
Yleensä en saa unta kuin omassa turvallisessa vuoteessani. Voisin
vaikka tottua siihen, että herään kun joku tulee tarjoamaan
aamukahvikupillista ja ruokaa. Sääli vaan, etten harrasta
aamupaloja.Mutta on ihana nähdä heti herätessään hymyilevät kasvot.
Sellaiset jotka välittävät huolimatta kaikesta.
Miten minusta
tuntuu, että osaan sekoittaa elämäni niin kovin tehokkaasti. Kun olen
vakaasti jotain päättänyt, niin aina tulee houkutus rikkoa tuo päätös.
Niin voimakas houkutus, että jos vaan mahdollista niin unohdan
päätökseni. Olen viime aikoina miettinyt paljon erästä edesmennyttä
suhdetta. Tai no, ei sitä kyllä edes suhteeksi voinut sanoa;
pikemminkin kohtaamista. Sellaista kohtaamista, johon olin liittänyt
kaiken epävarmuuteni, ihastukseni, pelkoni, nautintoni, kaipuuni. Tähän
ihmiseen projisoin asioita, joita minun ei olisi koskaan pitänyt
projisoida. Kadun sitä näin jälkikäteen valtavasti. Mutta kohtaaminen
jäi vain kohtaamiseksi; lopulta tunsin vain tyhjyyttä ja ankeutta.
Pakko sanoa, että hän oli ihkaensimmäinen ihminen, johon oikeasti olin
ihastunut. Yleensä olen harkinnut kaiken, kiinnostunut toisesta; mutta
en ole ollut ihastunut. En sen oikeassa merkityksessä. Ja tätä samaa
rataa olen jatkanut tähänkin asti melko tehokkaasti. Mutta se pointti,
mikä tämän asian mainitsemisella täällä on, on se että minulla on ikävä
tätä ihastumisen kokemusta. Vaikkakaan en haluaisi sen tapahtuvan
(elämäni on muutenkin niin sekaisin enkä halua suhdetta/säätöä tms.
tässä vaiheessa, sillä nyt minun on keskityttävä itseeni ja oman
vointini parantamiseen). Tapasin tuon aikaisemmin mainitsemani ihmisen
joku aika sitten ja se herätti ajatuksen uudelleen elämään
ajatuksiini. Olen aika varma, että H lukee tämän tekstin ja siitä
syystä tahdon pyytää Sinulta anteeksi kaikkea! Tiedän, ettei minun
pitäisi kirjoittaa näitä sanoja; ei tänne. Mutten osaa sanoa niitä
ääneenkään. Kuten minulle on aina teroitettu: minun ei pitäisi tuntea
näin!
Olen kääntämässä elämässäni uutta, puhdasta sivua.
Sivua, johon ei enää samalla tavalla kuulu H, ei vanhat, tutut asiat
eivätkä tunteet. Minun on pakko tehdä niin. Tunnen sen itsessäni. Ja
vaikka se sattuu minuun ja se sattuu myös muihin, niin en voi olla
kuuntelematta itseäni. Minun on ensimmäistä kertaa elämässäni
kuunneltava itseäni ja tehtävä asiat sen mukaisesti. En voi valehdella
enää; en itselleni enkä muille!
maanantai, 14. toukokuu 2007
Kommentit