Olen tänään mitannut käytäviä, astellut enemmän kuin pitkään aikaan, tehnyt työtä jolla on merkitystä ja huolehtinut heistä, jotka eivät itsestään pysty huolehtimaan. Työhön pääseminen on eräänlainen paluu siihen, mitä todella haluan. Monia pieniä asioita on unohtunut kesän jälkeen, mutta pikkuhiljaa nekin alkavat palautua mieleen. Olen pistänyt antibiootteja, vaihtanut kipupumpun lääkesäiliöitä, imenyt limaa trakeostomian kautta. Kaikki nämä on kivoja vaihteluja työn arjessa, mutta se mitä minulla on ollut ikävä on potilaiden kanssa keskusteleminen ja oleminen. Vaipan vaihtaminen, asennon muuttaminen, juoman antaminen. Kaikki nämä pienet asiat ovat niitä, joita minua on ollut ikävä.

Olen vakavasti harkinnut opiskelujeni keskeyttämistä ainakin toistaiseksi ja aloittaa työt. En tiedä pystynkö tekemään tuollaista päätöstä, mutta olen sitä miettinyt ja yhä useampi asia kallistaa mieltäni työn pariin. Ajattelin puhua tutun osaston osastonhoitajalle ja kysellä heidän työntekijätarvettaan keväälle. Kesäksi minua pyydettiin jo ja kesäksi myös lupauduin.

Minua huolestuttaa itsessäni uusi piirre. Minulla on jatkuva tunne, että tarvitsen asioita joita en oikeasti tarvitse. Tänäänkin käytin osan veronpalautuksistani digiboksiin (ilta menee sitten siinä, että yritän oppia kuinka se toimii). Tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni vaikka minun pitäisi olla yksin.

H:n lähtö lähenenee. Vain vähän yli kaksi viikkoa ja minä seison Helsinki-Vantaalla katsomassa lentokoneen nousukiitoa. Haluaisin vain käpertyä H:n syliin ja olla siellä joka ikinen hetki aina lähtöön saakka. Hänellä kuitenkin on opiskelutyönsä kesken ja muita käytännön järjestelyjä. Ja nyt kun olen töissä, niin näemme aivan liian harvoin. Ohimennen ennen nukkumaanmenoa tai hetken juuri herättyämme.

Pakko vaan jaksaa.