Bloggausloma pitkittyi aiottua pidemmäksi, mutta se oli sitäkin... noh... rentouttavampi. Melkeinpä tasan vuosi edellisestä postauksestani. Paljon on asiat muuttunut sitten viime postausten. En tiedä onko kaikki nyt niin hyvään suuntaan, mutta johonkin suuntaan kuitenkin.

Yleisesti ottaen elämä on samaa vanhaa tasapaksua olemista. Töitä (edelleen olen pitkäaikaisena sijaisena siinä samassa paikassa kun aina ennenkin), opiskelua (ne ei vaan etene) ja tylsää vapaa-aikaa (niin kun aina).

Aktiivisempi urheilu-ura alkaa olla ohitse pitkien omantunnonpistosten, kentällepaluu haikeuden ja polvileikkauksen siivittämänä. Motivaation pelaamisen suhteen on hieman kadoksissa, aikaa treenaukseen ei oikein löydy ja kaikki talkoo yms. muut oheishommat vaan ärsyttävät. Mutta onhan sitä jo muutama vuosi pelailtukin. Ja on sitä tajunnut, ettei kannata itseään liikaa teloa. Jaloillahan kumminkin töitäni teen, eli ei tuota polveakaan kannata ihan loppuun ajaa. Ja nyt se on leikkauksen jälkeen ihanassa kunnossa!

Työt jatkuu edelleen. Samalla osastolla, jossa olen jo pitkät ajat ollut. Olen tehnyt äitiysloman sijaisuutta nyt 4 kuukautta ja allekirjoitin juuri viime viikolla vuoden hoitovapaan ajan kestävän sijaisuuden. Pisin yhtäjaksoinen työsopimukseni ikinä. Työt menee aikalailla rutiinilla. Pientä päänvaivaa aiheuttaa työn rutinoituminen paperityöpainoitteiseksi. Kierretään lääkärin kanssa, täytetään lippusia ja lappusia, jaetaan lääkkeitä. Itse hoitotyö jää sitten vähemmälle. Pikkuhiljaa on alkanut sairaanhoitajan työ palata siihen vanhaan jaotteluun: sairaanhoitaja on lääkärihoitaja, lähihoitaja tekee ns. likaisen työn. Ja itse nimenomaan löydän työni ilon nimenomaan siitä, että pääsen aamulla kylvettämään ja jutustelemaan potilaiden kanssa jne. Mutta noh, kyse on aina siitä, miten itse otan oman vuoroni ja miten lähden asioita delegoimaan ja tekemään. Ja siitä kenen kanssa tiimissä töitä tehdään.

Toteutin viimein myös pitkäaikaisen haaveeni: ajoin ajokortin. Ei siinä nyt sinällään mitään jännittävää ole, mutta on se nykypäivänä kuitenkin sellainen investointi, ettei sitä ihan harkitsematta tehdä. Varsinkaan kun joka penni lähtee omasta taskusta. Kirjalliset ja inssi meni ekoilla yrityksillä lävitse. Nyt edessä onkin sitten auton hommaaminen ja ajovarmuuden saamisen. Pikkuhiljaapikkuhiljaa... Tosin haasteena on vielä oikeasti sen korttikortin saaminen. Ehdin juuri ennen Ajovarman lakkoa sen inssin läpäistä ja nyt kun ne lakkoilee, niin oman alueen konttori on suljettu enkä saa korttiani. Pitää ensi viikolla mennä poliisilaitokselta kyselemään jatkoaikaa väliaikaiselle ajoluvalleni.

Parisuhderintamalla on hieman hiljaisempaa. Ihan omasta valinnastani. Olen kyllästynyt kaikenlaiseen säätämiseen, joten olen nyt keskittynyt kaikkeen muuhun elämiseen. Ja olen siihen aivan täysin tyytyväinen tällä hetkellä. On tehnyt minulle hyvää olla itsekseni ja oikeasti tutustua itseeni. Olen kuitenkin tutustunut paljon uusiin ihmisin ja yrittänyt pitää sosiaalista elämääni jonkinlaisessa mallissa. Parisuhdeasioihin olen saanut aivan uudenlaisia näkökulmia, kun tutustuin erääseen yli 40-vuotiaaseen naiseen. Hän on pitkään avioliiton jälkeen eronnut miehestään ja ottanut askeleita oman seksuaalisuutensa löytämiseen. On ollut mielenkiinoista keskustella hänen kanssaan parisuhteesta ja yleensäkin elämästä.

Sisareni ovat nyt molemmat  perheellistyneet ja nuorempikin sisaruksistani on nyt uusperheen äiti. En olisi ikinä osannut häntä siihen rooliin kuvitella. Isomman siskoni lapset kasvavat ihan silmissä ja vanhin lähtee kohta jo kouluun. Jotenkin heidän kasvuaan seuratessa tajuaa kuinka itsekin vanhenee. En tiedä siitä kypsymisestä ja viisastumisesta, mutta enää ei kohdella minua töissäkään nuorena keltanokkana. Kohta alkaa se 30 maaginen raja lähestymään. Odotan sitä oikeastaan ihan mielenkiinnolla.

Elämä heittelee.