Harkintakykyni ei pettänyt; potilas makaa teholla hengityskoneessa. Olen miettinyt koko ajan (tai olen miettinyt tätä paljon ennenkin), että kuinka vanha minun täytyy olla, että minut joskus otettaisiin vakavasti? Minusta tuntuu, että koko elämäni kaikki ovat vain nauraneet jos olen sanonut mielipiteeni johonkin asiaan. Minuun on suhtauduttu alentuvasti ja nuivasti, koska olen yleensä pystynyt perustelemaan oman kantani. Siitä huolimatta, sillä mitä minä ajattelen, ei ole mitään merkitystä kenellekään. Olen monesti sanonut, että haluaisin pian täyttää 30. Ajattelen, että silloin minua on pakko kohdella kuin aikuista. En väitä että nyt olen mikään maailman kypsin ihminen ja että pystyn kantamaan aikuisen vastuun (mitä se sitten onkaan), mutta se miten minä määritän aikuisuuden on se, että pystyn huolehtimaan itsestäni niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minä teen työtä, minä opiskelen, minulla on raha ostaa ruokaa ja muita perustarpeita jne. Minä olen kyennyt erottautumaan äidistäni niin, etten tarvitse hänen apuaan jokapäiväisessä elämässäni. Olen jutellut erään työtoverini kanssa ikääntymisestä. Hän täyttää loppuvuodesta 60 vuotta ja sanoo, että hänestä tuntuu että hän on samanlainen mieleltään ja keskenkasvuisuudeltaan kuin mitä oli 30 vuotiaana. Mutta ulkomuoto on tuonut hänelle sitä arvostusta mitä hän ei muuten saisi. Eli pitääkö minun vanhentua ulkoisesti parikymmentä vuotta, jotta minut otettaisiin vakavasti? Jotta minua kohdeltaisiin kunnioituksella ja aikuismaisesti?

Kai minun pitäisi siirtyä tekemään jotain vähävastuista työtä, jota kaikki muutkin "teinit" tekee. Minulla kun on sellainen tunne, että ei hoitotyö halua ja tarvitse meitä koska me emme osaa mitään ennen kun meillä on tsiljoonan vuoden työkokemus. Miten hitossa sitä kokemusta saa, ellei työtä tekemällä ja osin yrityksen ja erehdyksen kautta. Niin kauan kun potilasturvallisuus ei ole uhattuna, niin kauan saa erehtyä; onhan se vaan inhimillistä. Onneksi on kuitenkin kollegat joiden puoleen kääntyä epävarmuuden hetkellä.