"Valo vielä minut löytää. Kevään leikkiin mä tahdon päästä, maasta mustasta nousemaan. Enkä välitä talven säistä, tiedän auringon saapuvan ajallaan..."

Olen nukkunut pitkästä aikaa kokonaisen yön. 10 tuntia putkeen hyvinhyvin syvää unta, joka sai aikaa vain entistä suurempaa väsymystä. Nukuin päivälläkin yli 4 tuntia. Nukkuminen vähentää ahdistustani, kyllähän minä sen tiedän. Mutta unta en saa. Nyt sain itseni uneen unilääkkeellä ja rauhoittavalla ja inhoan sitä, että tarvitsen niitä. Pakko kai se on hyväksyä.

Sain tänään viestin ystävältä. Hänen ystävälliset sanansa saivat hymyn kasvoilleni ja tunteen siitä, että kyllä minusta joku välittää. Ihan vain vointia kysymällä ja muutamalla ystävällisellä sanalla hän sai minussa aikaan jonkinlaisen toivon pilkahduksen, johon nyt tarraan kuin henkeni edestä. Tämä virkisti minua niin, että hyväksyin äitini ja isäkkeeni pyynnön lähteä rannalle. En kauheasti pidä rannalla löhöilemisestä, mutta menin kuitenkin. Ja olen siihen tyytyväinen. Oli ihana päästä hetkeksi pois neljän seinän sisältä ja nähdä kuinka luonto on herännyt kukoistukseensa ja kuinka eläimet ovat aloittaneet kevättoimensa ja pariutumisrituaalinsa.

Kunpa osaisin pitää kiinni tästä toivon kipinästä. Kunpa osaisin päästää irti kaikesta tästä tuskasta joka kalvaa sisintäni syövän lailla. Tiedän että se on vaikeaa ja voin vain toivoa että joskus siihen kykenen.

"Näen leskenlehtiä siellä, missä eilen näin kuolemaa..."