Koska pidän valittamisesta, niin päätinpä purkautua työstäni. Ihan vain näin niin kuin verbalisoidakseni mikä mättää. Minua ärsyttää:

• Potilaat, jotka kuvitteelvat olevansa 5 tähden hotellissa ja kaikki tehdään silloin puolesta. He vaan makaavat sängyssä kuin kuolleet turskat ja odottavat kaiken palvelun sänkyyn ja vaipatkin housuihin
• Omaiset, jotka valittavat kun emme pysty tekemään ihmettä ja nostamaan 3 kuukautta täysin vuoteessa ollutta potilasta käveleväksi viikossa/potilas joutuu jonottamaan meillä jatkohoitopaikkaa joskus jopa vuodenkin päivät koska omaiset eivät ole hyväksyneet ehdotettuja paikkoja eikä suostu järjestämään yksityistäkään palveluasuntopaikkaa
• potilaat/omaiset jotka luulevat että hän/se oma omainen on osaston ainoa potilas ja kaiken pitää tapahtua nyt eikä heti. Pesulle mennään vaikka yöllä tai kesken ruoan jaon, kun niin vaaditaan.
• Osastonhoitaja joka hössöttää ihan joka asiasta. Tulee keskeyttämään raportin sanoakseen asiasta, josta on sanonut kaikille jo 10 kertaa toisessa yhteydessä. OH joka tulee potilashuoneeseen kesken pesujen kyselemään vuoronvaihdoista tms. OH, jonka mielestä kaikkien henkilökohtaiset asiat ovat myös hänen asioitaan
• kollegat, jotka lusmuavat ja odottavat että kyllä joku vastaa kelloon kun sen antaa tarpeeksi kauan soida. Kollegat, jotka lähtevät potilashuoneesta ja jättää roskat/vaihdetut aluset jne. roskikseen/lattialle/potilaan sängylle ja lähtevät pois huoneestä jättäen roskat/pyykit kuin P****n pellolle. Kollegat, jotka eivät tyhjää roska/pyykkipusseja vaan jättävät ne huuhteluhuoneeseen seuraavan tyhjennettäväksi. Kollegat, jotka tekee iltakierron jo klo 6, jottei sitten illalla tarvitse ja näinollen potilaat ovat läpimärkiä/wc:hen menossa heti ensimmäisellä yökierrolla
• osaston lääkäri, joka ei määrää tarpeeksi. esim kipulääkkeitä/rauhoittavia, koska potilas saattaa tulla tokkuraiseksi, mutta joka sen tarvitsee koska muuten ei pysty nukkumaan tai touhuaa ihan koko ajan. Osastonlääkäri joka lopettaa lääkkeitä mututuntumalla ja titrailee insuliiniannostuksia 1 sokeriarvon mukaan aiheuttaen tasapainotilas osaston ruokailumäärien puitteissa ja näinollen kun potilas menee kotiin, niin ollaan hypoglykemiassa.
• rikkinäiset/puuttuvat tarvikkeet, laitteet, välineet
• homeiset tilat ("ei se ole hometta vaan materiaalin normaalia kulumista ja värjäytymistä")
• kollegat jotka valittaa kiireestä samaan aikaan kun itse istuvat viilaamassa kynsiään ja lukemassa juorulehtiä
• kollegat jotka lähtevät porukalla tupakalle jättäen osaston sen yhden tupakoimattoman harteille ja jättävät kännykkänsäkin pöydälle
• kirjaamisohjelmat (effica), joka jumii koko ajan, johon tulee ihme päivityksiä jotka sekoittavat ihan kaiken

Noh, siinä on ne päällimmäiset. Mutta on se kummiskin sanottava: loppujenlopuksi tämä homma on ihan kivaa.

Yleisesti ottaen elämä on samaa vanhaa tasapaksua olemista. Töitä (edelleen olen pitkäaikaisena sijaisena siinä samassa paikassa kun aina ennenkin), opiskelua (ne ei vaan etene) ja tylsää vapaa-aikaa (niin kun aina).

Aktiivisempi urheilu-ura alkaa olla ohitse pitkien omantunnonpistosten, kentällepaluu haikeuden ja polvileikkauksen siivittämänä. Motivaation pelaamisen suhteen on hieman kadoksissa, aikaa treenaukseen ei oikein löydy ja kaikki talkoo yms. muut oheishommat vaan ärsyttävät. Mutta onhan sitä jo muutama vuosi pelailtukin. Ja on sitä tajunnut, ettei kannata itseään liikaa teloa. Jaloillahan kumminkin töitäni teen, eli ei tuota polveakaan kannata ihan loppuun ajaa. Ja nyt se on leikkauksen jälkeen ihanassa kunnossa!

Työt jatkuu edelleen. Samalla osastolla, jossa olen jo pitkät ajat ollut. Olen tehnyt äitiysloman sijaisuutta nyt 4 kuukautta ja allekirjoitin juuri viime viikolla vuoden hoitovapaan ajan kestävän sijaisuuden. Pisin yhtäjaksoinen työsopimukseni ikinä. Työt menee aikalailla rutiinilla. Pientä päänvaivaa aiheuttaa työn rutinoituminen paperityöpainoitteiseksi. Kierretään lääkärin kanssa, täytetään lippusia ja lappusia, jaetaan lääkkeitä. Itse hoitotyö jää sitten vähemmälle. Pikkuhiljaa on alkanut sairaanhoitajan työ palata siihen vanhaan jaotteluun: sairaanhoitaja on lääkärihoitaja, lähihoitaja tekee ns. likaisen työn. Ja itse nimenomaan löydän työni ilon nimenomaan siitä, että pääsen aamulla kylvettämään ja jutustelemaan potilaiden kanssa jne. Mutta noh, kyse on aina siitä, miten itse otan oman vuoroni ja miten lähden asioita delegoimaan ja tekemään. Ja siitä kenen kanssa tiimissä töitä tehdään.

Toteutin viimein myös pitkäaikaisen haaveeni: ajoin ajokortin. Ei siinä nyt sinällään mitään jännittävää ole, mutta on se nykypäivänä kuitenkin sellainen investointi, ettei sitä ihan harkitsematta tehdä. Varsinkaan kun joka penni lähtee omasta taskusta. Kirjalliset ja inssi meni ekoilla yrityksillä lävitse. Nyt edessä onkin sitten auton hommaaminen ja ajovarmuuden saamisen. Pikkuhiljaapikkuhiljaa... Tosin haasteena on vielä oikeasti sen korttikortin saaminen. Ehdin juuri ennen Ajovarman lakkoa sen inssin läpäistä ja nyt kun ne lakkoilee, niin oman alueen konttori on suljettu enkä saa korttiani. Pitää ensi viikolla mennä poliisilaitokselta kyselemään jatkoaikaa väliaikaiselle ajoluvalleni.

Parisuhderintamalla on hieman hiljaisempaa. Ihan omasta valinnastani. Olen kyllästynyt kaikenlaiseen säätämiseen, joten olen nyt keskittynyt kaikkeen muuhun elämiseen. Ja olen siihen aivan täysin tyytyväinen tällä hetkellä. On tehnyt minulle hyvää olla itsekseni ja oikeasti tutustua itseeni. Olen kuitenkin tutustunut paljon uusiin ihmisin ja yrittänyt pitää sosiaalista elämääni jonkinlaisessa mallissa. Parisuhdeasioihin olen saanut aivan uudenlaisia näkökulmia, kun tutustuin erääseen yli 40-vuotiaaseen naiseen. Hän on pitkään avioliiton jälkeen eronnut miehestään ja ottanut askeleita oman seksuaalisuutensa löytämiseen. On ollut mielenkiinoista keskustella hänen kanssaan parisuhteesta ja yleensäkin elämästä.

Sisareni ovat nyt molemmat  perheellistyneet ja nuorempikin sisaruksistani on nyt uusperheen äiti. En olisi ikinä osannut häntä siihen rooliin kuvitella. Isomman siskoni lapset kasvavat ihan silmissä ja vanhin lähtee kohta jo kouluun. Jotenkin heidän kasvuaan seuratessa tajuaa kuinka itsekin vanhenee. En tiedä siitä kypsymisestä ja viisastumisesta, mutta enää ei kohdella minua töissäkään nuorena keltanokkana. Kohta alkaa se 30 maaginen raja lähestymään. Odotan sitä oikeastaan ihan mielenkiinnolla.

Elämä heittelee.

Inspiroiduin ottamaan itselleni kissan. Ystävä joutui luopumaan pikkuisesta ja otin sen siipieni suojiin. On ollut hauska tutustua siihen. Kyllä eläimen kanssa eläminen on kuin parisuhteessa oleminen. Kompromisseja puolin ja toisin sekä rakkautta. Psyko sanoi terapiassa vielä ollessani ja kissan hankintaa pohtiessani, että kissaan projektioisin kaikki ne rakkaudettomuuden kokemukseni ja lopulta päätyisin luopumaan siitä koska yhdistäisin siihen kaikkia huonoja kokemuksia. Se tuntui tosi omituiselta kommentilta silloin ja sitä se on edelleen. Kissa on ja pysyy, on se oman kolonsa jo mun sydämeeni nakertanut.

Elämä on muutoin ollut suhteellisen tasaista. Pidin kunnon kesäloman, joka tuli todella tarpeeseen. Olen treenaillut ja käynyt peleissä. Olen tehnyt työtäni tunnollisesti ja vähän opintoihinikin perehtynyt. Parisuhde on vakiintunut tasaiseen uomaansa ja huomaan olevani oikeastaan aika tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni.

Muistan joskus naureskelleeni kun koteihinsä eristäytyneet nörtit väittivät omaavansa laajoja sosiaalisia suhteita... netissä. Ei suhteeni nyt niin laajat ole, mutta minulle ne on muodotunut tärkeiksi.

Noh, nyt katsotaan vaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivoikkaasti ja yhteisiä hetkiä niiden ansaitsemalla lämmöllä vaalien!

Yksi esimerkki tästä uskallukesta on niinkin pieni asia kuin tanssiminen. Se ei kuulosta isolta asialta, mutta sitä se on minulle. Olen viettänyt teinipäivinäni aikaa yökerhoissa ja bileissä ja aina olen aktiivisesti kieltäytynyt tanssimisesta. En osaa tanssia, minulla ei ole minkäänlaista rytmitajua ja olen jotenkin kokenut että tanssilattialla hytkyminen näyttää pikemminkin typerältä. Kuvittelin itseni hyppelehtimään ja heilumaan kuin mikäkin kohtauksen saanut ja turvauduin entistä voimakkaammin omaan turvalliseen asiallisuuteeni. Olin mukana, nauroin, pidin hauskaa omalla tavallani. Mutta eilen rikoin tuon kaavan ja tanssin (hitaita olen kyllä tanssinut sitä on turha kieltämään). Tanssin kaikkien niiden ysäriteinidiskohittien tahdissa ja hemmetti soikoon MINÄ NAUTIN SIITÄ! Varmastikin alkoholilla oli hieman osuutta asiaan ja aikaisemmin illalla läpikäydyllä kovalla treenillä. En oikein osaa kohdistaa ajatuksiani siihen, mikä eilen oli erilaista. Seura oli hyvää, pieni nousuhumala (vain muutama siideri, joka kuitenkin minunlaisellani kokemattomalla alkoholinkuluttajalla on suhteellisen suuri määrä) ja into päästä vapaalle aiheutti jonkinlaisen euforisen tilan, jossa oli niin hyvä olla. Ymmärsin millaista mahtaa tuntua narkkarilta piikin jälkeen, juoposta sen ensimmäisen drinkin jälkeen. Siihen tunteeseen haluaisin jäädä koukkuun.

Minulla on edelleen hyvin kaksinainen suhtautuminen alkoholiin. Tai pikemminkin omaan alkoholin käyttööni. Juon hyvin pieniä määriä, josta tulen nousuhumalaan. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan sen rajan, jossa juomisen lopetan. Se on se tunne kun alan tuntea huimasita ja kun huomaan, että suoraan käveleminen ei onnistu ilman pinnistystä. Siitä rajasta en jousta. Takaraivossani jyskyttää aina kuitenkin pelko siitä, että  jossain vaiheessa alan kokea alkoholin täyttävän itsessäni jotakin. Antavan liian hyvän tunteen ja samalla ensimmäisen askeleen kohti riippuvuutta. Pelkään mahdollisuutta alkoholismiin (vaikken täysin usko altistumisteoriaan). En halua joutua samaan jamaan kuin isäni.

Eilinen ilta oli kuitenkin sellainen kokemus minulle joka antoi rohkeutta ja itsevarmuutta ennenkokemattomalla tavalla. Ja se on tunne, jota en ole kokenut hyvin pitkään aikaan. En tiedä oliko terapialla siihen oma osuutensa, tai terapian päättymisellä. Mutta ainakin katumuksen tunne terapian lopettamisesta lieventyi.

Sain siellä käsiteltyä asioita. Paljon tärkeitä kysymyksiä ja ongelmia. Tein havaintoja ja pääsin tunteideni juurille.  Kaksi ja puoli vuotta on pitkä aika pohtia näitä asioita. Nyt se päättyi omaan toiveeseeni. Terapeutti oli vähän vastahankainen päätökseni suhteen, mutta päätös on kuitenkin aina minun. Päätin käyttää terapiaan ajastetun tunnin kirjoittamiseen. Kirjoitan pieneen, mustaan kirjaani ajatuksiani ja tuntemuksiani. Puran sinne sitä, mitä aikaisemmin purin terapiassa. Kaikki ne ongelmat ja arkiset pohdinnat.

Kun lähdin viimeisestä terapia-istunnosta, lähdin hymyssäsuin. Aurinko paistoi ja kävelin lähikauppaan ostamaan jäätelön. Söin sen puiston penkillä. Sain ehkä katseita osakseni, mutta eipä sen niin väliä. Tunnen sanoinkuvaamatonta vapautta ja iloa siitä, että se kaikki on ohi. Enää ei tarvitse repiä haavoja auki ja kaataa suolaa päälle. Olipa siitä hyötyä tai ei. Optio jatkamiseen on olemassa, mutta luulen että jätän sen käyttämättä.

Valvon pitkiä öitä, vahdin muiden unta. Käyn ylimääräisiä kertoja huoneessa, jossa iäkäs potilasyrittää seslvitä syövän runnomana. hänen kuntonsa on heikko; epäilen ettei hänkään jaksa enää kauaa.

Samalla ajatukset pyörivät maallisissa asioissa. Joudun maksamaan takaisin opintotukia. Summa on mukavan suuri, ja saan järjestellä talouttani että sen saan eräpäivään mennessä hyvin kerättyä. Tyttö on ollut kovin etäinen viime päivät. Hänellä on työ katkolla, sillä hänen työpaikastaan irtisanotaan väkeä eikä sijaisia enää oteta. Hänellä on huoli siitä, mitä seuraavaksi. Molemmat pohtivat yhteistä aikaa ja mahdollisuuksia tavata ja olla yhdessä. Sekin alkaa pikkuhiljaa tuntu osin velvollisuudelta.... ei paras tunne parisuhteeseen liitettäväksi. Mutta katsotaan miten asiat etenee....

Minua väsyttää valtavasti.

Joskus tämä työ on niin vaikeaa, että osaston oven avaaminen tuntuu kuin yrittäisi nostaa tonnin painoista lohkaretta. Se hälinä joka oven aukaisusta seuraa täyttää jokaikisen hetken, kumisee kuulohermoissa. Jatkuva, lakkaamaton soittokellojen piipitys, nariseva pyyntö ja valitus, voihkiminen, itku, nauru. Kaikki konkretisoituu palloksi, jonka yritän tunkea kauas itsestäni. Sulkea ajatukset putkimaisesti siihen päivään, siihen työlistaan, siihen aikatauluun joka tätä päivää leimaa. Jos jotain jää tekemättä, ei se tekemätön työ anna unohtaa itseään. Saatan soittaa vielä töihin ja muistuttaa jatkamaan tullutta kollegaa. Jos jotain jää tekemättä, kuulen siitä seuraavana päivänä enkä aina mitenkään positiiviseen sävyyn. Miksi minä teen tätä työtä? miksi annan kaiken sen painaa minua?

Olen, teen, ajattelen. Rakastan.

Tässä elämäni vaiheessa elän parisuhteessa. Suhteessa jossa on kaikki ne samat ongelmat kuin aikaisemmissakin suhteissani ja epäilys siitä, rakastanko oikein. Tai rakastankokaan yleensä. En ole kokenut sitä jalat alta vievää sokeaa rakastumista vaan pikemminkin kiintymystä. Onko se tunne rakkautta? Jos ei, niin elänkö parisuhteessa vain saadakseni toisen kainaloon, hieman lämpöä ja tukea? Pitäisikö minun jatkaa elämääni ja odottaa sitä.... jotain....? Olen huomannut ensimmäistä kertaa elämässäni sen, kuinka vaikeaa on seurustella hyvin hiljaisen ja ja ujon ihmisen kanssa. Pitää kaikessa yrittää arvailla mitä toinen ajattelee ja minä kun olen siinä niin kamalan huono. En vaan osaa lukea hänen  reaktioitaan, kehonkieltään ja ilmeitä oikein. Välimatka tekee kaikesta vielä pahemman. kaikki vapaat menee hänen luonaan tai sillä että hän on luonani. Hän ei oikein ymmärrä elämäni tärkeimpiä asioita eikä osaa näin antaa minulle tilaa tehdä niitä asioita joista nautin. Hän kuitenkin on niin kovin tärkeä; hänestä en haluaisi luopua.

Gradukin odottaa kirjoittajaansa. Jos palkkaisin jonkun nörtin kirjoittamaan sen puolestani.... köyhtyisinköhän liikaa? laskutkin pitäisi maksaa, köyhdyn aivan takuulla liikaa. Kirjaston kirjakin pitäisi palauttaa, vain päivän myöhässä. 

Posteljoonilla on varmaan jotain ihmeellisiä kieroutuneita tavoitteita estää postini saapuminen. Olen odottanut vaikka kuinka kauan sähkölaskua ja soittanutkin siitä sähköyhtiölle. Ajattelin että olen sen epähuomiossa tunkenut lehtikeräyskasaan tms. Mutta olen aika varma ettei niin ole käynyt. Nyt töistä tullessani oli tullut kirje, että ellen maksa laskua välittömästi, sähköt katkaistaan. Ja mikä oudointa, siinä ei ollut mainittu laskun summaa, viitettä eikä mitään. Pitää heti ensimmäisenä soittaa sähköyhtiölle ja pyytää laskun tiedot. En kyllä käsitä mihin lasku (ja muistutuslasku) on kadonnut. Olenko vain alkanut pahemman kerran lipsumaan taloutenihoidossa? Epäilen kyllä että postini jostain syystä kiertää, sillä muutaman kerran minulle on tullut lasku melkeen 2 kuukautta myöhässä. Onneksi ne ovat olleet sellaisia, jotka tulevat myös sähköpostiin.  Laittaa vaan miettimään onko minulta joku lasku jäänyt tyystin maksamatta ja että milloin kopsahtaa lappu  perintätoimistosta tai parhaassa (tai siis pahimmassa) tapauksessa ulosotosta. Se olisi niin minun tuuriani!

Huomenna olisi vapaapäivä. Pienellä pikakutsuvarauksella kuitenkin. Saatan joutua aloittamaan yövuorot 2 yötä aiottua aikaisemmin, mutta sen näkee sitten aamulla. Vapaa ei olisi pahitteeksi. Voisin viimein käydä parturissa, kierrellä kirjastossa ja päättää suursiivoukseni. Vielä pitäisi tamppauttaa matot ja viedä petivaatteet ulos. Jynssätä lattiat ja muut pinnat sekä viedä ovi varastoon. Uusi keskiluokkalaisuuteni osoitus, sohva, vie tilaa niin että joudun siirtämään työpöytäni oven viereen ja nykyisellään ovi ei mahdu kokonaan olemaan avoinna. ja inhoan sitä, että eteinen suljetaan pois. Se on muutoinkin liian pimeä. Voisin ehkä tehdä lasagnea tai muuta hieman aikaavievämpää ruokaa ja nautiskella. Todellisuudessa käyn varmastikin huomenna kirjastossa palauttamassa myöhässä olevan kirjan, laitan ranskikset uuniin ja istun koneella pelaamassa tai surffailemassa. Jos oikein pinnistän niin saatan jopa tiskata. Mun suuret suunnitelmat jotenkin aina tuntuu jäävä toteuttamatta.

Olen seurannut töissä sijaiskollegoideni toimensaantia ja minulle on tullut itsellenikin halu hakea avointa toimea. Vaikken haluaisi vielä sitoutua paikkaan, johon en todellakaan halua loppuelämäkseni jäädä, niin kaipaan toimen tuomaa vapautta ja sitä varmuuttaa siitä että töitä on ensi viikollakin. Uuden osastonhoitajan myötä jatko ei enää ole niin varmaa. Ehkäpä tämä motivoisi minua päättämään opintoni. Pääsemään oikeasti eteenpäin elämässäni.

Henkinen tasapainoni on ollut suhteellisen hyvä viime kuukausina. Silloin tällöin tulee erilaiset tuntemukset läpi, mutta ne palaa taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tätä fyysistä puolta pitäisi nyt vähän harjoittaa. Olen aikalailla lusmuillut treenaamisen kanssa. Jotenkin se joukkuetoverien kanssa jaettu yhteishenki on kadonnut ja sitä samaa fiilistä ei enää ole. Kaikki vaan haluaa voittaa, kilpailla. Ehkä olen liian vanha joukkueurheiluun tai sit en vaan halua ottaa vastuuta ja sitä rasitetta, että kesän treeneihin ja peleihin pitäisi saada vapaita. Joka kesä se on tuskallinen ruljanssi. Ja kipa minun on pakko myöntää että olen jäänyt koukkuun nettipelaamiseen. En olisi uskonut. Peli napsahtaa päälle kun menen kotiin ja kiinni kun nukahdan. Vaikka pääasiassa se on idlailua ja vaikken oikeasti edes pelaa, niin peli vaan seisoo auki. On aina se pelaamisen mahdollisuus olemassa. Se, että pääsen pelamaan hauskojen tyyppien kanssa ja olemaan kerrankin hyvä jossakin.