Oli mielenkiintoista käydä eilen lenkillä ja ajaa sitten yöksi töihin. Kaupungissa, jossa yleensä on elämää, oli täysin kuollut. Parkkipaikat ammottivat tyhjyyttään, vastaan ei kävellyt tuttua vanhaa rouvaa koiransa kanssa, tiellä ei ajanut autoja tööttäillen ja hurjastellen.  Mihin kaikki ovat kadonneet? Itselleni juhannus ei ole oikeastaan sen ihmeellisempi päivä kuin mikään muukaan. En jaksa säätää mökkeilemään, en viitsi rynniä kauppoihin ostamaan pihviä ja salaattia ja siideriä ja kaikkea sellaista mitä en välttämättä tarvitse ruokapöytääni. Yleensä juhannus on paripäiväinen jolloin voin vain olla yksikseni ja nauttia hiljaisuudesta.

Inspiroiduin ottamaan itselleni kissan. Ystävä joutui luopumaan pikkuisesta ja otin sen siipieni suojiin. On ollut hauska tutustua siihen. Kyllä eläimen kanssa eläminen on kuin parisuhteessa oleminen. Kompromisseja puolin ja toisin sekä rakkautta. Psyko sanoi terapiassa vielä ollessani ja kissan hankintaa pohtiessani, että kissaan projektioisin kaikki ne rakkaudettomuuden kokemukseni ja lopulta päätyisin luopumaan siitä koska yhdistäisin siihen kaikkia huonoja kokemuksia. Se tuntui tosi omituiselta kommentilta silloin ja sitä se on edelleen. Kissa on ja pysyy, on se oman kolonsa jo mun sydämeeni nakertanut.

Elämä on muutoin ollut suhteellisen tasaista. Pidin kunnon kesäloman, joka tuli todella tarpeeseen. Olen treenaillut ja käynyt peleissä. Olen tehnyt työtäni tunnollisesti ja vähän opintoihinikin perehtynyt. Parisuhde on vakiintunut tasaiseen uomaansa ja huomaan olevani oikeastaan aika tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni.

Minulla on viimeisen vuoden ajan ollut pakokeino tästä todellisuudesta. Omasta ahdistuksestani ja myös iloistanikin. Olen pelannut siää isoa pahaa wow:ia. Kyllä, olen nörtti ja ylpeä siitä! Tänään kuitenkin huomasin, että mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Olen tämän vuoden aikana tutustunut pelin kautta mahtaviin tyyppeihin, joiden kanssa on ollut hauska viettää lauantai-iltaa pelaillen ja ventissä jutellen. Siellä on puhuttu skeidaa ja parannettu maailmaa. Jaettu arkea sellaisena, kun se meille näyttäytyy. Nyt viimeisten päivien aikana killasta on muutamat vanhat pelaajat ilmoittanut jättävänsä pelin tai ainakin siirtyvänsä ennaltamäärittelemättömän pitkälle tauolle. Heidän mukanaan lähtee ne tutut äänet, jotka ovat jaksaneet minuakin ilahduttaa. Olen itse miettinyt samaa aina aika-ajoin, mutta kaikessa neuroottisuudessani tarvtsen tuon pakopaikan. Edes mahdollisuuden sen olemassaoloon.

Muistan joskus naureskelleeni kun koteihinsä eristäytyneet nörtit väittivät omaavansa laajoja sosiaalisia suhteita... netissä. Ei suhteeni nyt niin laajat ole, mutta minulle ne on muodotunut tärkeiksi.

Noh, nyt katsotaan vaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivoikkaasti ja yhteisiä hetkiä niiden ansaitsemalla lämmöllä vaalien!

Olen löytänyt itsestäni uuden, jollakin tapaa hämmentävän puolen. Tai pikemminkin uskalluksen, jota minulla ei koskaan ennen ole ollut. Ei tämän tyyppistä. Olen koko ikäni piiloutunut muurien taakse, sulkenut maailmalta sen, mikä tekee minusta minut. Olen piiloutunut kohteliaisuuden, asiallisuuden ja rauhallisuuden verhon taakse, ja tuota verhoa on ollut todella vaikea raottaa.  En oikeastaan ole edes varma, mitä olen yrittänyt peitellä. En usko että se on täysin ahdistuneisuutta eikä oman itseni peittelemisen aiheuttamaan psyykkistä pahoinvointia. Olen aina tuntenut, että minussa on paljon asioita joita haluaisin tuoda esille, mutta johon en ole vain yksinkertaisesti kyennyt. En ole pystynyt vapauttamaan itseni.

Yksi esimerkki tästä uskallukesta on niinkin pieni asia kuin tanssiminen. Se ei kuulosta isolta asialta, mutta sitä se on minulle. Olen viettänyt teinipäivinäni aikaa yökerhoissa ja bileissä ja aina olen aktiivisesti kieltäytynyt tanssimisesta. En osaa tanssia, minulla ei ole minkäänlaista rytmitajua ja olen jotenkin kokenut että tanssilattialla hytkyminen näyttää pikemminkin typerältä. Kuvittelin itseni hyppelehtimään ja heilumaan kuin mikäkin kohtauksen saanut ja turvauduin entistä voimakkaammin omaan turvalliseen asiallisuuteeni. Olin mukana, nauroin, pidin hauskaa omalla tavallani. Mutta eilen rikoin tuon kaavan ja tanssin (hitaita olen kyllä tanssinut sitä on turha kieltämään). Tanssin kaikkien niiden ysäriteinidiskohittien tahdissa ja hemmetti soikoon MINÄ NAUTIN SIITÄ! Varmastikin alkoholilla oli hieman osuutta asiaan ja aikaisemmin illalla läpikäydyllä kovalla treenillä. En oikein osaa kohdistaa ajatuksiani siihen, mikä eilen oli erilaista. Seura oli hyvää, pieni nousuhumala (vain muutama siideri, joka kuitenkin minunlaisellani kokemattomalla alkoholinkuluttajalla on suhteellisen suuri määrä) ja into päästä vapaalle aiheutti jonkinlaisen euforisen tilan, jossa oli niin hyvä olla. Ymmärsin millaista mahtaa tuntua narkkarilta piikin jälkeen, juoposta sen ensimmäisen drinkin jälkeen. Siihen tunteeseen haluaisin jäädä koukkuun.

Minulla on edelleen hyvin kaksinainen suhtautuminen alkoholiin. Tai pikemminkin omaan alkoholin käyttööni. Juon hyvin pieniä määriä, josta tulen nousuhumalaan. Tiedän kuitenkin tasan tarkkaan sen rajan, jossa juomisen lopetan. Se on se tunne kun alan tuntea huimasita ja kun huomaan, että suoraan käveleminen ei onnistu ilman pinnistystä. Siitä rajasta en jousta. Takaraivossani jyskyttää aina kuitenkin pelko siitä, että  jossain vaiheessa alan kokea alkoholin täyttävän itsessäni jotakin. Antavan liian hyvän tunteen ja samalla ensimmäisen askeleen kohti riippuvuutta. Pelkään mahdollisuutta alkoholismiin (vaikken täysin usko altistumisteoriaan). En halua joutua samaan jamaan kuin isäni.

Eilinen ilta oli kuitenkin sellainen kokemus minulle joka antoi rohkeutta ja itsevarmuutta ennenkokemattomalla tavalla. Ja se on tunne, jota en ole kokenut hyvin pitkään aikaan. En tiedä oliko terapialla siihen oma osuutensa, tai terapian päättymisellä. Mutta ainakin katumuksen tunne terapian lopettamisesta lieventyi.

Tänään päättyi yksi vaihe elämästäni: terapia. Nyt kun näin retrospektiivisesti katson taaksepäin niin minusta tuntuu pikemminkin helpottavalta kuin miltään muulta. Ongelmat, jotka terapiaani liittyi olivat omia ajanhallinnallisia epäkohtiani sekä vaikeutta kommunikoida terapeuttini kanssa. Minusta usein tuntui, että hän kuunteli minua vain toisella korvalla. Kerroin jotakin, pohdin sen yhteyksiä nykyhetkeen ja menneeseen pitkiäkin aikoja ja kun palasin aiheeseen uudelleen, alkoi terapeutti ihmetellä mistä oikein puhuin. Hän unohti mitä olin sanonut ja saattoi muistaa jonkun toisen tarinaa osaksi minun todellisuuttani. Alkuvaiheessa olin sen verran sekaisin, etten voi varmaksi sanoa oliko se vain omaa mielikuvitustani vai todellinen havainto. Mutta sen tiedän, että tämä tunne oli toistuva. En kai kuvittele kaikkea.

Sain siellä käsiteltyä asioita. Paljon tärkeitä kysymyksiä ja ongelmia. Tein havaintoja ja pääsin tunteideni juurille.  Kaksi ja puoli vuotta on pitkä aika pohtia näitä asioita. Nyt se päättyi omaan toiveeseeni. Terapeutti oli vähän vastahankainen päätökseni suhteen, mutta päätös on kuitenkin aina minun. Päätin käyttää terapiaan ajastetun tunnin kirjoittamiseen. Kirjoitan pieneen, mustaan kirjaani ajatuksiani ja tuntemuksiani. Puran sinne sitä, mitä aikaisemmin purin terapiassa. Kaikki ne ongelmat ja arkiset pohdinnat.

Kun lähdin viimeisestä terapia-istunnosta, lähdin hymyssäsuin. Aurinko paistoi ja kävelin lähikauppaan ostamaan jäätelön. Söin sen puiston penkillä. Sain ehkä katseita osakseni, mutta eipä sen niin väliä. Tunnen sanoinkuvaamatonta vapautta ja iloa siitä, että se kaikki on ohi. Enää ei tarvitse repiä haavoja auki ja kaataa suolaa päälle. Olipa siitä hyötyä tai ei. Optio jatkamiseen on olemassa, mutta luulen että jätän sen käyttämättä.

Poika oli poistunut keskuudestamme. Aivan kuten arvelinkin. Rauhallisesti, kauniisti, armeliaasti. Saakoon hän rauhan.

Valvon pitkiä öitä, vahdin muiden unta. Käyn ylimääräisiä kertoja huoneessa, jossa iäkäs potilasyrittää seslvitä syövän runnomana. hänen kuntonsa on heikko; epäilen ettei hänkään jaksa enää kauaa.

Samalla ajatukset pyörivät maallisissa asioissa. Joudun maksamaan takaisin opintotukia. Summa on mukavan suuri, ja saan järjestellä talouttani että sen saan eräpäivään mennessä hyvin kerättyä. Tyttö on ollut kovin etäinen viime päivät. Hänellä on työ katkolla, sillä hänen työpaikastaan irtisanotaan väkeä eikä sijaisia enää oteta. Hänellä on huoli siitä, mitä seuraavaksi. Molemmat pohtivat yhteistä aikaa ja mahdollisuuksia tavata ja olla yhdessä. Sekin alkaa pikkuhiljaa tuntu osin velvollisuudelta.... ei paras tunne parisuhteeseen liitettäväksi. Mutta katsotaan miten asiat etenee....

Minua väsyttää valtavasti.